Miten 17 mailiin voi saada kulumaan kolme tuntia? Helposti, kun ihasteltavana on Kalifornian kaunista rannikkoa ja suloisia eläimiä.
Yksi Highway ykkösen varrella olevista turistireiteistä poikkeaa tuolta tunnetulta tieltä hieman syrjään. Se tekee nimensä mukaisesti 17 mailin eli 27 kilometrin lenkin. Jostain syystä emme olleet kuulleet tästä pätkästä mitään, ennen kuin istuimme San Franciscossa italialaisessa ravintolassa, pariskunnan kanssa, johon olimme tutustuneet Silversean risteilyllä. Paikallisina he vannottivat meitä ajamaan tuon tienpätkän ja mehän tottelimme. Hyvä niin.
Tämä tapahtui samana päivänä, jolloin olimme lähteneet Santa Cruzista. Meillä oli buukattuna yöpaikka Montereystä. Etäisyyttä näiden kahden kaupungin välillä on vain 70 kilometriä ja Tomi oli hieman huolissaan kuinka saisimme koko päivän kulumaan. Kävi ilmi, että huoli oli täysin turhaa. Olimme saaneet käytettyä runsaasti aikaa jo Santa Cruzin pintapuoliseen tutkimiseen ja suloisten merileijonien ihasteluun. Ajomatka itsessään sujui Montereyhin asti nopeasti. Matkalla ei ollut kovin paljoa nähtävää. Ajelimme läpi valtavien mansikkapeltojen ja kun sanon valtavien, niin nyt puhutaan Amerikka-mittakaavan valtavista. Niiden keskelle oli vedetty autojen peräkärryillä bajamajoja poimijoita varten ja kymmenet ja taas kymmenet työntekijät olivat tien molemmin puolin kumartuneina mansikkapensaiden väliin. Toinen alueen nimikkokasveista on artisokka, mutten ihan päässyt kärryille kuinka sitä poimitaan / nostetaan maasta.
Ohitimme Montereyn kaupungin ja seurasimme 17-Mile Drive -tienviittaa. Yhtäkkiä vastassa oli portit ja useampi portinvartija. 17-Mile Driven varrella asuu paljon rikkaita valtavissa taloissaan ja ehkä juuri sen vuoksi alue oli aidattu ja vartioitu, kuten Amerikassa monet rikkaiden alueet ovat. Tämä paikka erosi siinä mielessä, että 10 dollarin maksua vastaan me tavan pulliaisetkin pääsimme alueelle pällistelemään sen luonnon kauneutta sekä kurkistelemaan hieman aidan raoista hulppeita huviloita. Saimme pienen opaslehtisen, johon oli merkitty tärkeimmät nähtävyydet ja pysähdyspaikat.
Ensin tie mutkitteli kilometritolkulla Del Monte -nimisen metsän läpi. Ohitimme sairaalankin ja useamman golf-klubin. Hieman ehdimme jo ihmetellä miksi tästä tien pätkästä oli niin paljon pidetty melua. Sitten saavuimme rantaan. Spanish Bay oli kaunis! Köpöttelimme rannalla ja innostuimme kasaamaan kivimuodostelman.
Vähän matkaa eteenpäin ajettuamme tulimme huikeassa paikassa olevalle golf-kentälle tai oikeastaan yhdelle väylälle. Pelaajat olivat aivan meren rannassa. 17-Mile Driven alue onkin todella tunnettu golffareiden keskuudessa. Nämä maisemat olivat sellaisia, että teki melkein itsekin mieli aloittaa lajin harrastaminen! Jälleen kerran Kalifornia myös muistutti eläinrikkaudestaan. Siinä missä Australiassa golfkentillä pomppii kenguruja ja Kanadan Banffissa golf-kentällä käyskenteli hirvi, oli täällä kentän reunamilla peuroja.
Pysähdyimme seuraavaksi Bird Rockille, joka oli merimetsojen valtaama kallionnokare rannan edustalla. Tarkkasilmäisimmät (tai pisimmän zoomin omistavat) huomasivat vedessä ja rantakallioilla myös merileijonia. Me kuitenkin keskityimme aivan parkkipaikan tuntumassa oleviin, paljon pienempiin, mutta sitäkin suloisimpiin otuksiin!
Nämä maaoravat olivat selvästikin tottuneet saamaan turisteilta ruokaa. Sen verran kiinnostuneina ne lähestyivät ihmisiä ja tunkivat nenänsä lähes kiinni kameran ja iphonen linssiin. Me emme halunneet ruokkia niitä, emmekä ihme kyllä nähneet muidenkaan turistien ruokkivan näitä oravia. Seuraavana päivänä näimme sitten oravien ruokkijoita verenpaineen kohoamiseen asti, mutta siitä toisella kerralla.
Pebble Beach ja yksinäinen sypressi
17-Mile Driven varrella sijaitsee ikoninen Pebble Beach Resort, joka on erityisesti golffaajien suosiossa. Pebble Beach Companyn, joka valmistaa myös arvostettuja golf-varusteita ja vaatteita, tunnusmerkki on tämä alla olevassa kuvassa näkyvä yksinäinen sypressi. Se onkin koko 17-Mile Driven symboli ja jokainen tämän tienpätkän läpi ajava pysähtyy varmasti räpräisemään siitä tälläisen samanlaisen turistikuvan.
Katselutasanteelta pääsi hieman lähemmäs tuota suojeltua puuta, mutta parhaimman kuvakulman siitä sai suoraan tien varrelta.
Opaslehtiseemme oli merkitty myös The Ghost Three. Pysäköimme auton ja lähdimme katsomaan miltä aavepuu näyttäisi. Ilmeisesti se oli tämä alla olevassa kuvassa näkyvä puunkäppyrä. Siis jompikumpi noista. Veikkaisin oikean puolimmaista.
Haamupuun vieressä oli linnake, jonka pienellä parvekkeella odotimme koko ajan näkevämme prinsessan, joka heittäisi parvekkeen kaiteen yli valtavan palmikkonsa ja prinssi lähtisi kiipeämään sitä pitkin ylös. Vai tapahtuuko niin vain saduissa?
Näitä hulppeita taloja / linnoja oli tien varrella lukuisia, mutta suuri osa oli piilossa puiden, porttien ja korkeiden aitojen takana. Ymmärrettävästi. Jos minulla olisi varaa tuollaiseen rantalukaaliin, en itsekään haluaisi viettää siellä kesäpäivää turistilauman katseltavana. Onneksi meillä on ihan vain talo taajamassa, joten ei tarvitse painiskella moisten ongelmien kanssa.
Viimeinen etappimme oli Pebble Beach Lodge. Sen alueella on myös ruokakauppa, posti sekä golf-kauppoja.
Astelimme muina miehinä ja naisina hulppean viiden tähden lodgen läpi. Siellä olisi voinut nauttia lounasta ja vilkaisimmekin menua. Ei ruoat mitenkään päätähuimaavan kalliita olleet, muttei menu myöskään erityisesti houkutellut. Kävelimme terassille, josta aukeni kaunis näkymä rantaan. Kyseinen kenttä on yksi golf-maailman arvostetuimmista ja US Open onkin järjestetty täällä viisi kertaa. Tallustimme rantaan. Meitä vastaan käveli henkilökunnan edustaja ja hetken aikaa jo odotimme, että meitä pyydetään ulkopuolisina poistumaan alueelta. Mitä vielä! Ystävällinen nainen toivotti meidät tervetulleeksi ja kertoi, että näin rauhallisena päivänä voisimme halutessamme suunnata myös vain golffareille tarkoitetulle alueelle ja kävellä rantaa, väylän vierustaa pidemmälle. Ihanaa amerikkalaista palveluasennetta. Pebble Beach Company on tosissaan ylpeä “tiluksistaan”.
Carmel-by-the Sea
17 mailin tien tullessa loppuun, koukkasimme vielä etelän suuntaan, poispäin Montereystä, jossa majoituksemme sijaitsi. Kartan mukaan siellä sijaitsi Carmel-by-the-Sea. Päätimme käydä tarkistamassa vielä sen. Pikkuteiden kiemurtelun jälkeen saavuimme rantaan ja heitimme auton parkkiin. Voi morjens millainen ranta sieltä paljastuikaan!
Carmelin ranta on ehdottomasti kaunein, mitä olen Kaliforniassa nähnyt. Hiekka oli valkoista ja ranta jatkui pitkälle. Omaan makuuni oli aivan liian viileää, jotta olisin heittäytynyt levyksi rantahietikolle, mutta ehkä Kalifornian rannikon tuuli on karaissut paikallisia. Heitä nimittäin oli tuona keväisenä päivänä yllättävänkin paljon kerääntyneenä rannalle. Osa oli ihan uikkareissa, monella oli paita päällä. Kukaan minut tunteva ei varmasti ylläty, kun sanon, että itselläni oli päällä paksu pusero ja siinä vielä takki päällä, eikä ollut kuuma. Jos olisi löytynyt paikka, johon ei tuule, olisi takista voinut ehkä luopua…
Carmel oli todella hurmaava ja kaunis paikka. Ajelimme rantakatua pitkin pitkät pätkät. Tien toisella puolella kimmelsi meri ja toisella puolella oli hulppeita taloja, joiden parvekkeilta oli mojovat näköalat rannalle. Jos eksyt tänne suunnalle, älä missään tapauksessa missaa Carmelia!
Tästäkin reissupäivästä tuli loppujen lopuksi otettua kaikki tunnit irti. Kävimme pyörähtämässä lopuksi vielä Carmelin keskustassa parissa liikkeessä, ennen kuin menimme Montereyhin syömään Buffalo Wild Wingsiin (suosittelen ravintolaa, jos haluaa katsoa urheilua – Tomi halusi nähdä lätkää). Kello lähenteli yhdeksää illalla ja hämärsi, kun vihdoin saavuimme motellin pihaan Montereyssä. Mutta mikäs sen parempaa kuin ottaa lomalla päivistä kaikki tehot irti! 🙂
16 Kommenttia
Onpa tosiaan kaunis ranta! Kiitos vaan vinkistä, ties vaikka pääsemme vuoden päästä tuon(kin) reitinpätkän toteuttamaan 🙂
Toivottavasti pääsette ja tästä postauksesta olisi ollut hyötyä. 🙂
Tutut on paikat ja maisemat! Carmel on tosiaan satumaisen ihastuttava!Paras juttu meidän road tripillä oli kuitenki n kajakkiretki River Elkhorn (Monterrey Bay Kayaks). Mieletön kokemus. Melonta siis sisämaahan päin ja merimursut ja otterit oli ihan siinä kuten muukin luonto. Yksi saukko tuli kyytiinkin!Pacific Groven rannan tyrskyt oli mahtavat ja näin valaat hyppimässä!Wow.Mulla asuu sukua siellä (Berkeley,Oakland) ja toiveissa jälleen matka. Löysin teidät kun tykkäsitte proporlan instakuvasta!
Wau! Kuulostaapa mielettömältä tuo kajakkikokemus, jos merisaukkokin tuli kyytiin asti! Toivottavasti valas ei ihan kajakin vieressä hypännyt. 😀 Huippua, että löysit tänne blogin puolelle instagramin kautta!
Olipa hyvä, että teillä oli paikallisia tuttuja, joilta saitte vinkin ajaa tuon pätkän. Näyttää ja kuulostaa kyllä siltä, että reitti kannatti kiertää. Tosi upean näköistä!
Kyllä paikallisista tutuista on vaan hyötyä. 🙂 Olisi jäänyt pari muutakin juttua kokematta, mutta niistä lisää San Francisco-postauksen yhteydessä joskus myöhemmin.
Kaks kertaa ajettu Highway 1 enkä muista ennen kuulleeni tosta paikasta. Tai ehkä oon kuullut, mutta en oo reagoinut. 😀 Ehkä jos tulee kolmas kerta niin päädytään tonnekin. Rannan hiekka on ihanan väristä! <3
Muistan instassa nähneeni tuosta yksinäisestä sypressistä kuvia, kun hain highway1 häshtägillä tms, mutta en silloinkaan ryhtynyt sen tarkemmin selvittelemään missä se sijaitsee tai mitä muuta sen lähettyvillä olisi. Jotenkin sitä vaan odotti, että kaikki tulee vastaan sitten siellä tien varrella. 😀 Mutta paljon saattaa tosiaan mennä ohikin, jos ei mestoista tiedä.
Kajakkiretki suuntautui sisäsuistolle ja siellä täysin tyven.Paratiisi. Ehdoton kokea. Nuo valaat näkyi Spanish beachiltä, siellä siis mielettömät tyrskyt silloin. Oltiin jouluna.Yövyttiin Asilomarissa jossa erillisrakennukset. Niissä valtava yhteistakkahuone jossa ikävä haju (kuin tulipalon jäljiltä kun vedellä sammutat tulen). Onneksi se ei tuntunut huoneessa joka tosi mukava.Kuuluisa perhospuisto oli autio myös silloin. Ajettiin Big Suriin asti ja takaisin Berkley. Tuolla kuuluisalla reitillä on tehty Chaplinleffaa ja ainakin Basic Instinctin maisema näyttää tutulta. Monet leffathan siellä tehty…:D
Kuulostaa aivan mielettömän hyvältä tuo kajakkiretki! Nämä maisemat todellakin sopii leffojen kuvauksiin. 🙂
Kuten jo rupateltiinkin niin tää oli kyllä itselle ihan vieras pätkä. Mulla on itseasiassa mielikuva, että olisi jossain vaiheessa muuten vaan suunniteltu tuo rannan kautta ajamista, mutta sitten aamulla kun oltiin lhdössä liikkeelle, niin ei maltettu muuta kun kurvata suorinta reittiä Big Surin suuntaan. Ootte kyllä niin onnekkaita kun törmäätte aina noihin eläimiin, ja se on musta niin mahtavaa kun teillä on niin hyvä tuuri, kun tiedän että se on sulle niin tärkeetä! Tosin muistan että meidänkin jenkkireissulla ei varmaan ollut päivää ettei olis karhuista ja peuroista puhuttu, peuroja nähtiin, karhua ei. 😀
Meille nuo eläimet ovat tosiaan vähän astetta tärkeämpiä kuin monelle muulle, mutta tiedän niiden olevan kyllä teillekin ja monelle muulle tärkeitä. 🙂 17-mile drivesta taitaa tosiaan moni vain posotella ohitse.
Kuten tuossa reissupostaus -palstalla mainitsinkin 🙂 Kiva että löysitte tämän kohteen sillä moni pysyttelee vaan ykkösellä ja missaa tämän. Viime kerralla veimme vieraamme tänne ja he ihmettelivät kovasti kun 17 mile drive tai Pebble Beach ei ollut yhdessäkään matkaoppaista jotka heillä oli mukana. Tässä oma postaukseni paikasta http://www.paulagaston.com/viinilaaksonviemaa//pebble-beach
On kyllä uskomatonta, ettei tätä ole mainittu matkaoppaissa! :O Kuitenkin ihan huippureitti, josta me tykättiin tosi paljon.
17 Mile Drive on todellakin ajamisen arvoinen. Se ei ole "yksityistie" ja maksullinen sen tähden, että sen varrella asuu varakasta porukkaa hulppeine taloineen, vaan siksi , että alueen omistaa Pebble Beach Company. Lone Cypreess on alueen ikoni, tunnusmerkki. Ei pelkästään Pebble Beach Companyn logo. Olkoonkin, että firman logona se ollut jo vuodesta 1909. Itse puu on arviolta 250-vuotias lempinimeltään Tha Most Photographed Tree In America!
Itse reittihän ei todellakaan ole 17 mailin mittainen muutoin kuin ajamalla se rengasreittinä. Parhaat palat osuvat rantatien varrelle. Se voi ajaa ehkä helpoimmin Pacific Grovesta Carmeliin tai sitten Vice Versa. Pacific Grovesta pääse muuten sen kunnallisen golfkentän (Light House Course)vierestä alueelle fillarilla tai jalkaisin, ilman maksua. Näinhän paikalliset paljon tekevät ja jättävät autonsa Spanish Bayn liepeille. Pebble Beach Company hallinnoi alueella neljää golfkenttää: Links at Spanis Bay( Suosittelen lämpimästi), Spyglass Hilss,9-reikäinen Del Monte ja itse oikeutetusti amerikan parhaaksi public Courseksi vuosittaimn äänestettävä Pebble Beach. Mikäli haluaisit sen pelata täytyy käytännössä asua Lodgessa, muutoin peliajan saaminen on mahdotonta. hinta 490,-/kierros. Muutkin kentät olivat hinnoissaan. Pelatessani siellä pari vuotta sitten maksoi Spanish Bay 290,-. Lisäksi rantaviivalla on täysin privaattiklubi Cypress Point, jota pidetään myös eräänä maailman parhaana kenttänä. Maisemaa täplittää huikean kauniin rannikon lisäksi käkkyräiset sypressimetsät, joten kun siellä kaartelee jää pieni pala sydämestä taatusti noille kivikkoisille ja tuulisille rannoille.
No nyt tuli huikeaa kokemusperäistä tietoa! Kiitos pitkästä ja tarkasta kommentista. 🙂 On kyllä golf-kierrokset hinnoissaan, mutta mitään muuta en epäillytkään.